Omien parissa

Sekaisin. Tässähän pitää ryhdistäytyä. Olen vaipunut taas liiaksi jonnekin omaan pikku satumaailmaani eikä tällä kertaa vierellä ole muita nostamassa minua sieltä pois. No opinpahan. Ja niin sekaisin kuin moni asia onkin, alan jo tuntea Merkit. Joten ehkä on toivoa. Olen vain erittäin pahoillani tällä hetkellä siitä, että aiheutin sen että hyvä ystäväni -jälleen kerran- sai pettyä minuun. En jaksanut edes kauhean paljon selitellä, luultavasti hän kuvittelee paljon pahempia kuin miten asia oikeasti meni. En välitä korjailla, enköhän ole ansainnut pienen paitsiossa olon nyt joksikin aikaa. Jos jollekin ihmiselle voisi antaa plussapisteitä kärsivällisyydestä, J olisi se ihminen. NYT ryhdistäydyn. Lupaan sen. Jo ihan senkin takia että en halua lapseni menettävän kummitätiään. Tässä samassa heräämisvaiheessani päätin myös sen, että kunhan hetken aikaa annan ajan kulua, alan aktiivisesti hoitaa lapsen ja J:n välistä suhdetta. Niinkin päin että meiltä kuuluu jotain.

Suunnattoman rankan itsetutkiskelun ja muutamien morkkiksien jälkeen olen listannut elämäni epäkohdat. Yhteissumma näytti peiliä. Ottaa päähän ja rankasti kun huomaa ettei olekaan kaikkivoipa eikä kaikki olekaan itsestäänselvää. Eikä aurinko ole huomenna kirkkaanvioletti, vaikka kuinka sitä toivoisin ja niin muille väittäisin..

Viime sunnuntaina oli Se Suuri Kokemus, josta en tarkemmin voi mainita ettei minua tunnisteta. ;) Se oli upeaa, mieletöntä, mahtavaa. Todella. En kadu.
Sen myötä myöskin tajusin että olen mitä olen- ehkä kehitettävissä (näköjään hitaasti ja bugisesti ja takapakein mutta kuitenkin) mutta en minä tästä muuksi muutu. Aivan turha minun on hakeutua humanistien, akateemikkojen ja muiden minun elämääni kuulumattomien ihmisten pariin vain siksi että elämäni pysyisi raiteillaan. Halusin tai en, en voi mitään sille että useimpien kanssa minulla ei kerta kaikkiaan ole mitään yhteistä, minä en ymmärrä tietynlaisia ihmisiä ja päinvastoin. Minä haluan olla hullu ja tehdä hulluja juttuja. Piirtää seiniin tai itseeni jos siltä tuntuu, tanssia ruttopuistossa alasti sadettajan alla ilman että joku kertoo minulle kuinka kamalan LAPSELLINEN minä olen. "Kasva isoksi, älä aikuiseksi" - no, minä en taida kasvaa enää mihinkään suuntaan...

Joka tapauksessa, ystävä/tuttavapiirini on edelleen laaja, minulla on ystäviä jotka ovat Helmiä (kuten J, tätä jankutan ehkä siksi että on vieläkin niin paha mieli) mutta kuitenkin erilaisia - mutta nyt olen päätynyt sellaisten ihmisten ympärille joiden kanssa pidän samoista asioista, jotka innostavat minua ja toivottavasti myös päinvastoin. Jotka eivät pidä minua friikkinä kun kuljen omaa tietäni tyytyväisyyteen.


Ja jos minä lukisin näitä tekstejä jonain muuna ihmisenä, ajattelisin että jopas on sekopää, muista pysyä kaukana.

Exät on Turhia

Uuh. Huh. Kuinka väsynyt voi ihminen olla?


Eilen soitti E. Oli ohikulkumatkalla tullut niin hurja vessahätä, että päätti minun asuntoni kohdalla soittaa, pääsisikö vessaan. Weird. No, se kuitenkaan ei onnistunut, koska ensinnäkään en ollut kotona silloin ja toiseksi hänen uusi tyttöystävänsä kiljui kurkku suorana vieressä että "annat ennemmin vaikka tulla housuusi kuin menet SEN luo paskalle!" Hmm.

Illan istuin koneella ja riitelin V:n kanssa - tai mitä sanaa sitten haluaa käyttääkään. En voi käsittää, miten joku exä valovuosien takaa voi saada ihmisen raivostumaan niin pahasti, että järki tuntuu sumenevan. En myöskään ymmärrä miksi olen tekemisissä hänen kanssaan, en edes pidä hänestä. Etenkään sen jälkeen kun hän hiplasi minua avovaimonsa istuessa välissämme.

V-episodista hyvin paljon johtuen menin nukkumaan hyvin pahantuulisena, enkä saanut unta ennen aamukolmea. Se ei sikäli haitannut, koska tiesin että on mahdollisuus nukkua lähes puolille päivin.

Olisi ehkä kannattanut laittaa puhelin äänettömälle. En ole jaellut varanumeroani monille, koska on oikeasti kovin vapauttavaa olla olematta saatavilla 24h vuorokaudessa. P:lle sen olen käytännön syistä kuitenkin joutunut antamaan. Niinpä heräsin klo 6:58 siihen kun hän soitti. "Moi, olen täällä sun partsin alla enkä jaksaisi mennä kotiin nukkumaan, kun baarit aukee parin tunnin päästä. Saisko tulla kahville?"

Mikäpä siinä. Tänne vain paskalle ja kahville, kaikki exät. Saako olla jotain muuta?

Angsteja

Tippaleipäaivoni ovat nyt niin täynnä erilaisia ajatuksia ja mietteitä, etten saa niitä enää minkäänlaiseen järjestykseen. Kylven tuhannen erilaisen tunnekuohun syövereissä, enkä enää osaa tiedostaa millainen olo minulla on.

Viime viikko oli.. erikoinen. Alkuviikosta otin rauhallisesti, tai yritin, mitä nyt säpisin sen takia, että Heppu oli ottanut viikonlopun aikaan yhteyttä. Ensin puhelimitse, sitten netitse kun eihän se numero toimi, en ollut katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa hänelle varanumeroani. Ilmeisesti flaksi on viime aikoina ollut huonohko, kun nöyrtyi minua vonkaamaan. Se tosin sitten jäi siihen koska reagoin liian myöhään. Onneksi. Kai.

Keskiviikkona olin ulkona, en mielestäni juonut kovin paljon, mutta sen verran kuitenkin että lähestyin Heppua varanumerostani. VIRHE. Ei vain siksi, että hän sai numeron näin tietoonsa, vaan lähinnä siksi että minunhan piti olla viileä ja etäinen, ja ainakin teeskennellä unohtaneeni hänet täysin. Ja mitä minä teen, ensimmäisen "kunnon" yhteydenoton jälkeen alan tilittämään tekstiviestissä kännissä. Aaaaaargh. Kaiken kukkuraksi minua ottaa päähän, että pari päivää minulla oli Ihan Oikea Ikävä. Räyh.

Viikko oli mielenkiintoinen myös siksi, että olin jotenkin erityisen suosittu. Horoskooppi, joihin ei toki uskota, tiesikin kertoa että "tällä jaksolla olet niin suosittu, että rumimpia saa jo potkia kauemmas". No, aivan tällaista efektiä en huomannut, mutta sinnepäin, sinnepäin. Erityisen paljon suosiota olen viime aikoina saanut naisilta, torstai-iltana puolituttu tyttönen baarissa puhui niin vakuuttavasti, että olen harkinnut biseksuaalisen puoleni yleistä julkistamista.

Juhannuksena olin "maalla"- eli pois Helsingistä. Saunoin, remusin, bailasin ja hetkittäin sammuin pitkälle lauantaiaamuun saakka. Pätkittäinen nukkumiseni johtui kyllä myös siitä, että eräs miespuolinen ystäväni ilmeisesti suuren humalansa vuoksi lähenteli minua melkoisen ahkerasti, niin että lopulta jouduin huutamaan hänelle kurkku suorana asiasta, ennenkuin tajusi lopettaa.

Ja se jäikin harmittamaan. Koska alkuillasta makasin hänen kainalossaan ja se oli kivaa. Kivaa juuri siksi, että tiesin -siis luulin tietäväni- ettei hänestä ole mitään huolta, hän on ystävä, eikä yrittäisi sen kummempia. Ja tajusin miten kova läheisyyden- ja ihmisen kaipuu minulla onkaan. Ajattelin tämän ystävän olevan täydellinen koska tiesin hänenkin kärsivän ajoittaisesta halipulasta, eikä kumpikaan olisi toiselle velkaa. Ja nyt olen hyvin pettynyt.

En voi ymmärtää, miksi aina joskus, jossain vaiheessa käy noin. Että olet tuntenut ihmisen vaikka kymmenen vuotta, luotat häneen ja huomaat jossain vaiheessa että hänkin on "ihan samanlainen" kuin kaikki muut.

En voi sille mitään, mutta koen ihmisarvoni jotenkin kokeneen kolauksen. Ettei taaskaan minua kunnioitettu niin paljon, että olisi pidetty ihmisenä ja unohdettu se, että olen nainen. Että jos siltä kuitenkin...

Ja kaiken tämän keskellä haikailen vieläkin kolmen aivan väärän ihmisen perään.

Tyttö, läheisriippuvuus on toinen nimesi.

Punahilkka

Maailmassa on virhe. Tehosekoitin on alkanut humppabändiksi. Tämä selvisi minulle, kun kyläillessäni kuulin jonkun järkyttävän humppabiisin radiosta - ääni oli aivan varmasti Jumalaisen Oton ääni (ja myöhemin minulle selvisikin että kyseessä tosiaan oli Tehiksen uusi biisi nimeltä "Lupaan"), mutta se mitä sieltä ulos tuli, oli jotain aivan kamalaa. Aloin välittömästi pitää hyvänä uutisena sitä, että Tehosekoitin on päättänyt lyödä pillit pussiin tämän kesän keikkojen jälkeen.

Kotiin palattuani laitoin The Meteorsia soimaan ja avasin koneen. Yksi uusi sähköposti. Elluperhana. Hänhän tunnetusti on kärsivällisesti kuunnellut Hepputilityksiäni, antanut kommentteja, suoraankin, manannut meitä molempia alimpaan helvettiin ja tänään sain tuntea sen Ellumaiseen tapaan nahoissani. Julisti ainakin sadan rivin verran siitä kuinka en oikeasti ole päässyt Hepusta yli, kuinka odotan jotain vinkkiä ja vihjettä ja kuinka se ehkä kuitenkin on hölmöä. Ärsyttävintä oli, että hän taisi ainakin osittain olla oikeassa. Okei, on elämää Hepun jälkeen, eikä mieltäni valtaa enää järjetön kaipuu, mutta kyllä minä häntä kaipaan. Tai jotain. Niin paljon kuin minua on "ärsyttänytkin" hänen viimeviikkoiset lähestymisensä, olen salaa tykännytkin siitä. Heppu ei ole unohtanut minua. Olen vielä hänen mielessään. Miksi olen? Mitä oikeasti loppujen lopuksi tapahtui? Ellu piti myöskin palopuheen siitä, etten saisi liikaa turvautua tunteeseeni että Heppu on oikeasti sitoutumiskammoinen tunnevammainen ääliö joka ei tajua ettei kukaan ole vaatimassa häneltä mitään, ja tulee vielä muutaman muun tavoin jonain päivänä kertomaan minulle suurista tunteistaan. Että minun pitäisi nyt unohtaa koko tyyppi ja jatkaa eteenpäin eikä olla missään yhteyksissä. No hyvänen aika, sitähän tässä koko ajan tehdään. Ei se vain ole niin helppoa, mutta ajan kanssa, ajan kanssa.

Julistuksensa jälkeen Ellu suomipop/rock-friikkinä (mikä onkin hänen omituisin puolensa) lähetti minulle Kalle Aholan biisin Punahilkka, sanatkin oli pastennut mukaan. Miltäs kuulostaa:

"Hän tuntee sanat joilla sinut vietellä.
Hän tietää tavat joilla pitää sut vesi kielellä
Ja vaikka sanot 'hän on vain halpa varas rakkauden talossa' et voi
kuin toivoa et hän tulis taas."

..tai..

"Sen näkee silmistäsi, sen lukee ilmeistäsi
Sä inhoat ja vihaat liikaa itseäsi
Se saa sut alistumaan ja illan tullen taas
Varkaalle ovesi aukaisemaan
Sen maistaa huuliltasi, sen kuulee äänessäsi
On paha susi nukkunut taas sängyssäsi."

..tai..

"Sen näkee silmistäsi, sen lukee ilmeistäsi
Kiusaus, et pysty sitä vastustamaan
Se saa sut sekoamaan, itsesi unohtamaan
Varkaalle ovesi aukaisemaan."

Inhoan Ellua silloin, kun hän näyttää tuntevan minut paremmin kuin minä itse.

Tiistaiyö

Apua. Tyhjän paperin neuroosi.
Olen miettinyt oman blogini alkua ehkä kaksi, kolme päivää, eikä mikään tunnu hyvältä. Ja sitten tuntuu hölmöltä koko pähkäily, tämähän on ”vain blogi”, aloitan mistä tykkään. Eli alkua ei ole, on vain nyt.

Eilen yritin soittaa äidille huomatakseni, että olen jo nyt tuhlannut koko puhelimeni saldorajan täyteen ja laskutuskautta on jäljellä vielä 9 päivää. Se olikin päivän jännin tapahtuma. Lukuunottamatta sitä, kun naapurin hippipoika kävi ovella kysymässä olisiko minulla reikäpihtejä. Näytänkö minä siltä, että minulla olisi reikäpihdit? Jouduin myöhemin googlettamaan, että saisin selville, mitkä ne edes ovat (http://www.tehovinssi.fi/rakennustyokalut.html).
No, sanoin poitsulle, ettei minulla sellaisia ole, heppu kiitti ja tuijotti minua jotenkin omituisesti. Ihan kuin otsassani olisi kasvanut nänni tai jotain muuta ei-niin-tavallista. No, ei ollut nänniä eikä kolmatta silmääkään, mutta upouusi lila piilolinssini oli liikahtanut paikaltaan ja vasemmalla puolella toista silmääni pullotti tummanlila rinkula. Poikaparka. Hänen kämppiksensä on jo aiemmin katsonut minua kummallisesti, luulen sen johtuvan siitä, että laulan aika lujaa täällä kotona ja voi olla että se kuuluu heille saakka.

Miesasiat eivät ole mitenkään. Tein rauhallinen kesä-päätöksen, eiköhän tuota kesää tultu käytyä etukäteen jo aika kauan. Heppu pyörii aina välillä mielessäni, mutta ei minulla sitten kuitenkaan ole hänelle asiaa. Enkä tiedä missä mennään, eli siis missään ei mennä. Kuukauteen emme ole edes jutelleet muuten, kuin näykkien toisiamme eräällä forumilla aina, kun tilaisuus iskee, ilman että sitä tajuaisi kukaan muu kuin me kaksi (ainakin luulen ja toivon niin). Nyt viimeisen viikon aikana Heppu kuitenkin taas on alkanut jutella enemmän minulle ja olenkin jo lähes taipuvainen uskomaan, että Heppu on jotain vailla. Pieniä vihjailuja ja varovaisia lähestymisiä. Kiinnostaisi tietää mitä hänellä on mielessään, ehkä, mutta jos hänellä nyt on jotain sanottavaa tai jotain mielessään, sopii tällä kertaa sanoa/kysyä ihan suoraan, olen lopen kyllästynyt siihen että hän heittää pallon minulle, minä vastaan ja otan vastuun kaikesta. Eli mitään ei tule tapahtumaan, sana suoruus tuntuu kokonaan puuttuvan herra akateemikon sivistyssanakirjasta. Meillä oli kivaa, mutta ei niin kivaa että sen takia olisin valmis nöyryyttämään itseäni loputtomiin.

Miettiessäni tänään noita miesjuttujani viime ajoilta, olen tullut siihen tulokseen, että oikeasti tarvitsisin ainakin kolme miestä: Hepun kaltaisen miehen seksiin, taannoisen Retropojan vapaa-ajan harrastuksiin ja keskusteluihin ja yhdessäoloon, sekä niinikään taannoisen Herra Tatuoinnin tuomaan elämääni extremeä ja kannustamaan impulsiivisuuttani. Parasta tietenkin olisi kun kaikki ominaisuudet olisi yhdessä ja samassa ihmisessä, lisänä vielä ääretön itsehillintä ja kärsivällisyys, mutta taitaa olla yhtä realistinen unelma kuin seitsemän oikein lotossa. Etenkin kun lisäksi minulle sopisi erittäin hyvin ”kun minulle sopii, niin nähdään-suhde”. Itsekästä, tiedän mutta saahan sitä fantasioida. Voisin toki laittaa deitti.netiin ilmoituksen, tai kolme ilmoitusta, mutta sekin epäilyttää. Sitä lukevien ihmisten minäkuva on sitä luokkaa, että halutessaan jokainen tuntee itsensä hyväksi sängyssä, hyväksi keskustelemaan tai hurjapääksi. Ja aina jossain vaiheessa joku alkaa haluta liikaa.

Enkä minä tiedä, oliko seksuaalinen yhteensopivuus Hepun kanssa paljonkaan, tai ollenkaan sitä että hän olisi uskomattoman Hyvä sängyssä. Me olimme. Ja se tunne oli aika jännä, koska aina minä olen niistä puuhista tykännyt, mutta nyt oli erilaista. Tänään yllätin itseni muistelemasta, miltä Hepun ilme näytti eräs kerta, kun hän seisoi sängyn vieressä ja minä makasin alasti vatsallani sängyllä. Niin ihailevaa ilmettä en koskaan ole kenelläkään nähnyt minua katsottaessa. Se ei ollut millään lailla rakastunut katse, vaan yksinkertaisesti niin puhtaan ihaileva, että hetken tunsin itseni Maailman Kauneimmaksi ja Haluttavimmaksi Naiseksi. Ehkä se oli sen toimivuuden ansiota, että hän sai minut aina tuntemaan niin, että haluaa olla juuri minun kanssani. Enkä minäkään silloin muuta kaivannut.

Ostin tänään lipun Kolmannen naisen keikalle elokuuksi. Kotona kuuntelin nostalgisesti bändin vanhaa, naarmuista vinyylilevyä, muistelin erästä kolmannen naisen keikkaa, tajusin että siitäkin on aikaa jo 15 vuotta. Yhtäkkiä tunsin itseni kamalan vanhaksi ja yksinäiseksi. Mitäköhän tuosta sanoisivat ne, jotka kadehtivat laajaa tuttavapiiriä ja kaikkien lempilapsen mainettani. Stadin seireeni yksinäinen! Siinäpä vasta uutinen.